Muistojen tiellä

Tänään on vuosi Miljan kuolemasta. Kuinka nopeasti aika voi mennäkään! Ikä on vielä riipivän kova, mutta pikkuhiljaa sitä pystyy jo hymyilemään onnellisille muistoille. Mutta vieläkin sitä kaipaa niin aamuja, kun sanomalla "huomenta" Milja kömpi kainaloon. Tai kun aina kotiin tullessa Milja oli vastassa. Tai sitten ne surulliset hetket, kun Milja tuli lohduttamaan. Niin monta asiaa mitä ikävöidä. Niin monta asiaa, joissa Milja oli niin ainutlaatuinen. Mutta surullisten asioiden sijaan on aika muistella onnellisia.

Milja kun oli pentu, niin kokoajan odotin melkein jännityksellä että minkänäköiseksi kasvaa isona. Sekarotuisesta kun ei aina tiedä, mutta Milja pysyi aika samannäköisenä. Milja ei juuri tuhonnut, tuholistalle pääsi rakkaan pehmolelukoirani silmät, sekä pari johtoa. Siinä ne.

Vuoden ikäinen Milja. Jo silloin Milja oli helppo kuvauskohde, osasi poseeraamisen :) Vuoden ikäisenä teki myös vielä viimeisen tihutyönsä: söi Peten toisen kengän. Olimme vasta tavanneet, joten hirmu hyvä ensivaikutelma :D

Alla oleva kuva on muisto yhdeltä onnellisimmalta lenkiltä. Vapaa talvipäivä, kirpeä pakkanen. Mentiin kahdestaan nauttimaan päivästä jäälle, muita ulkoilijoita ei juuri näkynyt. Pari tuntia vietettiin pelkästään tuolla jäällä, täydellinen päivä.

Vapputouhuissa mukana, puhalleltiin kuplia :)

Talliajoista on paljon onnellisia muistoja. Kivoja maastoja lenkkeiltäväksi ja kaikkein parasta oli ratsastusreissu Milja mukana. Risto-ponin kanssa opetettiin Milja kulkemaan nätisti ratsastajan mukana ja sitten Tripin-hepan kanssa käytiin muutaman kerran lenkillä. Se oli mahtavaa!

 Kaikenlaisia harrastuksiakin kokeiltiin. Alkaen tokosta ja päättyen tokoon. Milja oli kiihkeä, kiva harrastuskaveri joka opetti paljon. Tokossa ei päästy koskaan avointa luokkaa pidemmälle, kun paikallaolon kanssa oli ongelmia. Agilityssä kisattiin ykkösluokassa, nollia ei koskaan saatu. Kerran jäi vaan yhden riman päähän ;) Lisäksi puuhasteluksi jäljestettiin, ensin verijäljellä ja sitten ihan ihmisjäljellä. 

Miljalla ei ollut montaa kaveria, mutta tässä porukassa taisi tulla parhaiten toimeen. Yksi kesä oltiin niin reippaita, että herättiin joka aamu klo 6 tunnin metsälenkille ennen töihin menoa. Tehokasta ja reipasta, kun jos toinen ei jaksanut niin toinen tsemppasi. Lisäksi ei paljon päivän kuumuudet haitanneet, kun aamulla oli reippailtu metsän viileydessä.

Milja ja lelut. Lelut ja Milja. Vinkuleluja Milja olisi voinut vinguttaa vaikka kuinka ja paljon. Tuo sinipinkkipallo kesti pisimpään, on edelleen tallessa.Välillä Milja oli oikea lohikäärme lelujensa kanssa, keräsi niitä kasaksi ympärilleen.

Vaikka Milja oli onnellinen ainoana koirana, niin kyllä Sinnan tulo oli selvä piristysruiske. Aivan ihana oli katsoa koiraa, joka ei juuri leikkinyt toisten kanssa, leikkivän. 

Uiminen. Mökki. Mikä parempaa? Meiltä mökille kesti ajaa 10 min ja Milja huusi suoraa huutoa koko matkan (no Milja kyllä huusi muutenkin autossa). Mökille päästyä lähes samantien järveen.

Yksi parhaimmista asioista Miljan viimeisina vuosina oli oma piha. Vaikka se ei ollut suuri, niin se oli oma, missä sai makoilla rauhassa ja samalla vahtia maailman menoa.

Kepit. Vaikka käytiin yksi keppi poistattamasta hampaiden välistä eläinlääkärissä, niin siitä huolimatta en koskaan saanut Miljaa jättämään keppejä rauhaan. Kepit oli jotain ylivoimaisen ihanaa.

 
Siinä vaiheessa kun kuvaaminen alkoi todella kiinnostaa, niin Milja oli maailman helpoin kohde. Seistä pönötti paikallaan niin kauan kun piti ja orava,kissa, kurre-käskyillä käänteli päätään kuin paraskin malli. Missä vaan, aina valmis kuvauksiin. Kelillä kun kelillä. Varsinkin syksyisin kuvaaminen oli nautinnollista, kun syksyn värit oli Miljalle sopivat.

 Alla oleva kuva on otettu 6.2.2015. Kameran asetuksilla testailua. Rakas harmaanassu, lärppäkorva.

Osan kuvista on ottanut Mari, Jonna ja Pete, kiitos kuvallisista muistoista!