Viime viikko oli varsin agilitypainotteinen, kahdet treenit, yhdet kisat ja treenien vetäminen. Agilityesteitä tuli siis tuijoteltua neljänä päivänä. Treenit oli meidän perustreenit Korkeavireellä keskiviikkona ja perjantaina. Molempina kertoina Sinnan kanssa meni varsin mukavasti. Varsinkin keskiviikko jäi mieleen tosi mukavana treeninä, harjoiteltiin ohjauskuvioita ja etenemistä. Pitkästä aikaa oli jopa semmoinen olo että ehkä tästä jotain tulee. Perjantai meni pienessä kisajännityksessä ja tehtiin normaalia vähemmän.
Mutta sitten koetti lauantai. Sinnahan oli ilmoitettu Kouvolaan kisoihin pelkälle hyppyradalle, ajatuksenani tossa oli että kun lähellä on kisat niin pitää mennä katsomaan miten se kisaaminen nyt sujuu. Irtoaako ja pysyykö rima ja tolkut.
No ei pysynyt. Se on jännä, kuinka Sinna muuttuu kokonaan kun kisapaikalle saavuttiin. Ihan vieras paikka, mutta silti osasi lähteä vetämään kohti hallia, sinne missä esteet on. Voiko se sitten olla jo että pelkkä kuulutusten kuuluminen nostaa sitä virettä? Mutta joo. Ennen varsinaista rataa käytiin muutaman kerran ulkona harjoitusesteillä. Pari hyppyä peräkkäin, aluksi pelkkää suoraalähetystä lelulle. Lelu oli vinossa ja Sinna meni sinne vinossa, hyppäsi ekan esteen ja kiersi tokan. Korjasin lelun asentoa ja sitten meni suorassa. Silti, tuo oli jo semmoinen mikä laittoi aivot miettimään että mitä hittoa tässä tapahtuu. Tämän jälkeen valssiharjoitusta ja joka ikinen kerta rima tuli alas. Siitä huolimatta, että oliko lelu valmiina tai ei, rima tuli alas. Ei yksinkertaisesti kestänyt edes simppeliä harjoitetta siinä tilassa.
Tämän jälkeen olikin sitten kiva mennä kisa-alueelle. Rata oli äärimmäisen helppo, mutta siellä oli oikein kiva pitkä u-muotoinen "suora" pelkkiä hyppyesteitä. Jo siinä vaiheessa tiesin että siellä tulee rimat alas.
Lähtöön Sinna tuntui jäävän kivasti. Menin kahden ensimmäisen hypyn väliin, vedin syvään henkeä ja tarkoituksena kääntyä ottamaan Sinna vastaan. Sen sijaan, kesken hengityksen huomasin kun ohi meni pieni musta salama. Sinnahan se, oikein paskamaisesti karkasi lähdöstä. Pasmat meni sekaisin, enkä osannut muuta kuin ohjata Sinnan putkeen (joka kyllä oli radalla seuraavana). Putkesta kepeille, siinäkin olin ajatellut ottavani vähän hanskaan ja laittavani kepeille. Vielä mitä. Sinna tuli putkesta hirveällä vauhdilla kohti keppejä ja kun kutsuin kerran, niin valtavan kiroilutulvan myötä ampaisi kepeille.
Keppien jälkeinen rima tuli alas ja sen jälkeen Sinna sinkosikin rataa eteenpäin, kohti kuuta kiertävälle radalle. Eteni muutaman hypyn, kunnes muisti mut ja kääntyi takaisinpäin. Siitä sitten uusi käännös kun olin jo mukana. Valssikohta, missä mun valssinmyötä rima tippui. Ja sen jälkeen Sinnan kirosanatulva ja taas ampaisu kohti eteenpäin, sinne samalle radalle mistä kuuta voi tavoitella. Meni sinkaisullaan hypyn ohi (oli kyllä myös mun huonon valssin vika että lähti sinne), kutsuin ja hyppäsi hypyn takaisin päin. Hyl. Matkaa jatkettiin ja päivät ainoa valoisa puoli näkyi loppusuoralla suora putki-muuri-hyppy. Sinna irtosi ihan sinne kuin pitikin. Irtoaminen meinasi kyllä jatkua rata-alueelta ulos ja hallista ulos...
Täytyy kyllä sanoa että totaalisen paska fiilis tuli ton jälkeen. Irtoaminen tuntui nyt onnistuvan, mutta se vire. Vire vire vire. Miten treenata treeneissä kisavirettä, kun se ei ole kuin kisatilanteissa? Johtuuko se yksinomaan mun kisajännityksestä vai sekoaako Sinna kisatilanteesta siitä huolimatta, oonko ite tyyni vai jännittynyt? Lauantaina olin jo valmis lopettamaan koko agilityn, mutta sunnuntain myötä mieli lähti vähän laantumaan. Ehkä se tästä. Mutta millä keinoin, se olisi kiva tietää. Pitääkö sitä vaan sitten mennä kisoihin ja treenata siellä? Huoh.
Koko karmeuden jälkeen oli kiva saada Sinnalle paikka tokokokeeseen toukokuun alkuun. Pääsee miettimään välillä tokoliikkeitä tosissaan-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti